Enpä tiennyt viimeisintä kirjoitusta kirjoittaessani, että samana päivänä tapaan tulevan aviomieheni!

Asiat todellakin järjestyvät! Kun työt eivät enää jatkuneet, olin kotona, muutin miehen luokse ja laitoin yhteistä kotiamme kuntoon. No ei se vieläkään ole sellainen kuin tahtoisimme. Aloitin syksyllä uuden alan opinnot. Nythän oli hyvä aika vaihtaa alaa.

Menimme naimisiin 31.1.2009. Eli noin viikkoa vajaa vuosi ensimmäisestä tapaamisestamme. On ihanaa kun tuntee löytäneensä viimein oikean ihmisen jonka kanssa tahtoo elää ja olla.

Tavattuani mieheni, en tullut kirjoitelleeksi tänne mitään. En ehkä tahtonut jakaa ajatuksiani kenenkään kanssa. En tahtonut liikaa kertoa onnestani, jotta se kestäisi mahdollisimman pitkään. En tiedä tulenko jatkamaan tätä blogia, enhän sitä kauaa kirjoittanut, enkä sen osoitetta jaellut tutuilleni. Pyyntöjä blogin jatkamiseen ei ole tullut juuri sen takia, mutta tarvitsisiko edes tietää, että joku lukee kirjoituksias? Onhan se kiva tietää mitä muuta ajattelevat samasta asiasta. 

Toki ajatuksia voisi jonnekin kirjata, mutta onko julkinen päiväkirja oikea paikka? Häiden suunnittelun aikaan ja häämatkalla kirjoitin ajatuksiani kirjaseen, jonka sain siskoltani sitä tarkoitusta varten. Ólen aiemminkin kirjoittanut ajatuksiani vihkoon, itseäni varten. Saan asiat järjesteltyä päässä kirjoittamalla ne ylös. Olokin usein tasaantuu kun on purkanut ensin päälimmäiset fiilikset kirjoittamalla :) vähän sama kuin jos soittaisi parhaalle kaverille. Tai miehelleni <3

Aika näyttää tulenko vielä blogini pariin.

Sain keskiviikkona tietää, että työt ei jatku nykyisellä työnantajalla. Maaliskuusta lähtien siis näyttäisin olevan työttömyyskassan asiakas. Tieto oli toisaalta helpottava. Tämä ala ei minua niin paljon kiinnosta enää. Minulla ei ole ammatillista motivaatiota kehittyä työssä. Tahdon jotain muuta.

Toisaalta herää pelkoa: miten selviän huomattavasti vähemmällä rahalla? Joudunko myymään asunnon? Tulothan olisivat joka tapauksessa tippuneet syksyllä jos kouluun pääsen. Mutta siihen asti olisin voinut kerätä rahaa paremman tienestin työssä...

Olen aika lyhytnäköinen raha-asioissa. Olisin tietenkin voinut säästää rahaa jo vuosia töissä ollessani. Raha merkitsee mulle oikeastaan vaan välttämätöntä pakkoa. On hyvä jos sitä on enemmän, mutta vähemmälläkin pärjää. Kunhan ruokaa saa niin olen tyytyväinen. Yleensä kaikki mitä tulee, myös menee. Jotenkin täytyisi lainat saada maksettua, koska kotiani en tahtoisi myydä.

Eipä tehdä kuitenkaan elämästä ongelmaa, vaan mahdollisuus. Nyt mulla nimittäin on oiva mahdollisuus kuunnella itseäni. Tehdä asioita, joita olen tahtonut tehdä. Ainahan sellainen mahdollisuus on, mutta nyt voin laittaa elämän uusiksi. Jos astrologiaan on uskominen, on ihmiselllä 28-30 vuoden välein mahdollisuus laittaa elämänsä uusiksi. (Planeetat ovat silloin samoissa asetelmissa kuin syntyessämme tms.) Kuulemma mulla on sellainen aika menossa nyt.
Yritän siis muistaa paniikin yrittäessä nousta pintaan, että asiat todellakin järjestyvät aina ja että nyt minulla on Mahdollisuus. Ilman paniikkiakin asiat hoituvat

***

Ompelukseni, eli se samainen hame, eteni hieman tällä viikolla. Ompelin, purin, ompelin, purin, ompelin... Sain ohjeet kotona tekemiseen, jos joku ilta vaikka ehtisin istua koneen ääressä. Kiva juttu toisaalta on, että joudun kaventamaan hametta jo nyt. Olen laihtunut!

***

Kävin eilen katsomassa 8päivää ensi-iltaan. Mä olen kuin teini. Odotan unelmieni prinssiä prinsessan punaissa päiväunissani. Leppilammen hymy ja katse... mä olen sulaa! Kerrankin mies esineellistettiin - ainakin yhden kohtauksen verran: Leppilampi makaa sängyllään boksereissa ja kuva on kuin poikakalenterista ;) Hot... Mielestäni leffa osasi olla viihdyttävä, hauska ja todentuntuinen. Se ei ollut teennäinen (kuten Sooloilua-elokuvan naispääosan esittäjä) ja se nauratti. Tuntui välillä että on tirkistelijänä toisten elämässä. Näyttelijätä olivat luonnollisia, puhuivat luonnollisesti "omaa kieltään". Aaveet oli hauskoja! Suosittelen.

***

Viikonloppu. Ihanaa! Nukun, pelaan pelejä, syön hyvin valmiista pöydästä, saunon, olen vain.

Ystävälleni synttärionnittelut tätäkin foorumia käyttäen: Hauskaa synttäripäivää!

Tyhmä pää = kärsii koko kroppa
Miksi pitääkin olla niin malttamaton, että ei nuku tarpeeksi. Siitä se nimittäin johtuu: malttamattomuudesta. On niin paljon tekemistä, ettei viikonloput edes riitä siihen. Sitten sitä kitkuttaa yömyöhään valokuvia järjestellen tai muuta tuiki tärkeää tehden. Radiossa puhuttiin mielenterveydestä. Haastateltavat tahtoivat ottaa näkökulmaksi sen kuinka jokainen voi hoitaa omaa mielenterveyttään. Keinoina esitettiin juuri riittävä uni ja ilo. Niitä pitäisi elämässä olla. Tuntuu, että laiminlyön helposti juuri unta.

Eilen aamulla heräsin päänsärkyyn, mutta en saanut nukuttuakaan vaikka väsytti. Iltapäivällä piti lähteä käymään ystävän luona iltapäiväkahvikutsuilla, mutta heillä sairastuttiin äkilliseen vatsatautiin, joten päädyin käppäilemään ulos auringon paisteeseen. Käppäilyä se nimenomaan oli kun en pystynyt kunnolla kävelemään pakaralihaksen ollessa jumissa. Oli kuitenkin kiva haukata happea kun ilmakin oli suosiollinen. Vein metalli- ja lasipurkit kierrätyspisteeseen ja kävin kirpputorilla. Kaveriani en saanut houkuteltua ulos, kun hän oli päättänyt siivota. Otin opikseni hänestä ja siivosin minäkin. Sitä roinaa onkin joka puolelle kertynyt pinoihin. Vanhoja lehtiä – vaikkakin nyt vähemmän kun olen kieltänyt tiputtamasta mainoksia luukustani - löytyi joka huoneesta. Iso nippu lähti paperinkeräyslaatikkoon ja toisen nipun vein kirppikselle. Taas yksi kasvi lähti pois kuivuneena ja nuutuneena <?xml:namespace prefix = v ns = "urn:schemas-microsoft-com:vml" /><?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />Tosi tylsää kun kasvit kuolevat. Joko on liian kuivaa, kuumaa tai kylmää. Tiskasin pöydälle kertyneet astiat, vaikka olenkin päättänyt, ettei sellaisia pinoja enää saa siihen ilmestyä niitä ilmestyy silti.

Juhlat?
Illalla kaverini tuli luokseni. Hän ihasteli tilaa, jota minulla on. Onhan sitä. Kuulemma hänellä on kimppakämpässä pienen pieni huone, joka on ehkä puolet minun makuuhuoneestani Kyllähän tuo minun kotini onkin tilava yhdelle. Lähtiessään hän totesi, että minun luona voisi pitää bileet kun on tilaakin! Sopisi muuten minulle. Minusta olisi kiva pitää jotkut juhlat. Vaikka nyyttäriperiaatteella. En vain tiedä, pitäisikö niissä olla jokin teema. Odotanko synttäreitäni tai vappua, vai olisiko tarvetta juhlia ennen niitä? En ole hyvä järjestämään juhlia. En ainakaan omasta mielestäni. Kaapista kyllä löytyisi vieraille juomaa, alkoholipitoista tietenkin Ei kai siinä muuta tarvita kuin ”Kossupullo” pöytään
En tiedä onko vika minun juhlien järjestämistaidoissani vai missä, mutta aiemmin järjestämissäni juhlissa ei ole väentunkua ollut. Vai johtuneeko ystävyyssuhteistani… Näin ystävänpäivän lähestyessä, mietin millaisia ystävyyssuhteita minulla on. Jotkut ovat todella läheisiä, toiset vähemmän. Hyviä ystäviä on kourallinen, hyvän päivän tuttuja enemmän. Tuntuu, että vanhat, lapsuudesta asti mukanani olleet ystävät ovat etääntyneet. Heitä tapaan muutaman kerran vuodessa jos sitäkään. Silti he ovat usein sanomassa painavan sanan elämästäni ja väittävät tuntevansa minut… No, ovat he saaneet joskus silmäni auki huomaamaan asioita, joita en ole ennen havainnut. Uudet ystävät auttavat myös tavallaan peilaamaan itseäni heihin. Suhde heihin on tuore, joka kerta saan tietää enemmän heistä ja he minusta. Uskovatpa jotkut, että olisin hyvä juhlien emäntäkin Sellainen tahtoisin toki olla. Olisi mukavaa, jos ystäväni tulisivat mielellään luokseni, nauttisivat olostaan ja puhuisivat juhlista myöhemminkin. Ennen ajattelin, että vika lienee ollut entisessä poikaystävässä, mutta täytyy varmaan vihdoin myöntää, että vika (jos sellaista edes on) on minussa. Toisaalta, eihän sitä vikaa tosiaan tarvitse edes olla. Minulla puskee usein läpi toisten miellyttämisen tarve. Siitä kai tämäkin purkaus… Juhlien onnistumiseen vaikuttaa niin järjestelyt kuin vieraatkin. Ehkäpä siis vika onkin ollut viereaiss
Ei siitä tarvitse masentua – täytyy vaan ottaa härkää sarvista ja järjestää kunnon kekkerit

Luin artikkelin "15 vinkillä aika haltuun" (Yhteishyvä 2/2008) Siinä kerrotaan miten pystyy välttämään kiireen.

Kesken lukemisen mieleeni tuli Naapurin Mummo, jonka lenkkisaunassa tapasin. Hänen kanssa tovi juteltiin. Hän oli lähdössä, minä tulossa. Lopuksi kiitteli kovasti turinatuokiosta, jonka hänelle soin. Kertoi, että usein on päiviä ettei tapaa ketään ihmisiä ja puhu kellekään. Vetää hiljaiseksi. Toki niitä päiviä itsellänikin on. Artikkelia lukiessani mietin sen sävyä. Miksi maailman pitää olla niin julmetun TEHOKAS? miksi ei saisi soittaa ystävälle vain kuullakseen hänen äänensä? Miksi elämä pitää aikatauluttaa tunnin tai oikeastaan minuutin tarkkuudella? Miksei voisi tehdä sitä mitä huvittaa juuri sillä hetkellä? Miksei voisi käydä kaupassa "ruuhka-aikaan" vaan on tehokkaasti mentävä salkkareiden aikana, jolloin kauppa on väljempi? Miksi kotityöt pitää aikatauluttaa tietyn mittaiseksi? Eikö tällaisesta aikatauluttamisesta tule stressi? Apua, tänään minun piti mennä nukkumaan klo 21 ja kello on jo 21.09!!!

Viimeinen ohje: muista, että ajankäytön hallinta on asenne elämään.
Voi olla, että siinä vaiheessa kun olen 3 lapsen äiti ja vien heitä harrastuksiin eri puolille kaupunkia, tarvitsen näitä neuvoja. nyt kuitenkin pyrin tekemään sitä mitä tahdon. Kun kalenterissa on joka illalle jotain (kuten tällä viikolla), minua alkaa ahdistamaan. Siksi otin tämän päivän kotona oleiluun. Olen kokannut, käynyt kirpputorilla, lukenut meilit, katsonut telkkaria ja nyt tätä kirjoitan.

toivottavasti nyt kaikki muistaisivat kiireen keskellä soittaa "turhan" puhelun yksinäiselle mummolle, serkulle tai ystävälle. Kun tekee toisten olon paremmaksi, tulee itsellekin parempi olo.

Oloni ei ole upeammasta päästä, mutta viikonloppuhan se vaan tuntuu kropassa <?xml:namespace prefix = v ns = "urn:schemas-microsoft-com:vml" /><?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />Nautin suunnattomasti kun vietin lauantaina hetken äidin seurassa. Meillä oli kerrankin aikaa vaan olla toistemme kanssa. Kunnes mun piti lähteä katupartioon. Musta tuntuu, että pitkästä aikaa pääsin äidin lähelle. Usein kun hänen miesystävänsä on mukana. Vaikka kummankin kanssa tulen hyvin toimeen, niin kyllä tytär kaipaa äitinsä jakamatonta huomiota välillä.

Sunnuntaina teimme Naapurin Pojan kanssa 1,5 tunnin kävelylenkin Mustavuorella. Koska tiet olivat liukkaat, päädyimme samoilemaan poluille. Mun sydän oli pakahtua! Niin kaunista ja rauhaisaa siellä oli. Kauempaa kuului liikenteen humu, mutta se ei häirinnyt. Tuntui, että sain todella paljon energiaa puilta. Höpisin vähän menninkäisistä ja metsätontuista jotka metsässä asustaa, mutta Naapurin Poika vaan totesi että mun on mentävä työterveyshuoltoon heti maanantaiaamuna... Ei sit ymmärtänyt yhtään *näyttää kieltä* Mua puolestaan nauratti hänen varmistelut siitä, että ollaan oikealla polulla: "tuolta kuuluu liikenteen ääni, joten mennään sinne päin, niin mennään oikeaan suuntaan eikä eksytä". Siinä oikea stadilaismies metsässä!

Mmetsä ei ole kovin iso. Mihin suuntaan vaan lähtiessä päätyy lopulta asutulle seudulle parin kilometrin päästä viimeistään. Metsä on mielenkiintoinen, kun siellä on sodan aikaisia varusteluita.

vatsakipuja