Oloni ei ole upeammasta päästä, mutta viikonloppuhan se vaan tuntuu kropassa <?xml:namespace prefix = v ns = "urn:schemas-microsoft-com:vml" /><?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />Nautin suunnattomasti kun vietin lauantaina hetken äidin seurassa. Meillä oli kerrankin aikaa vaan olla toistemme kanssa. Kunnes mun piti lähteä katupartioon. Musta tuntuu, että pitkästä aikaa pääsin äidin lähelle. Usein kun hänen miesystävänsä on mukana. Vaikka kummankin kanssa tulen hyvin toimeen, niin kyllä tytär kaipaa äitinsä jakamatonta huomiota välillä.

Sunnuntaina teimme Naapurin Pojan kanssa 1,5 tunnin kävelylenkin Mustavuorella. Koska tiet olivat liukkaat, päädyimme samoilemaan poluille. Mun sydän oli pakahtua! Niin kaunista ja rauhaisaa siellä oli. Kauempaa kuului liikenteen humu, mutta se ei häirinnyt. Tuntui, että sain todella paljon energiaa puilta. Höpisin vähän menninkäisistä ja metsätontuista jotka metsässä asustaa, mutta Naapurin Poika vaan totesi että mun on mentävä työterveyshuoltoon heti maanantaiaamuna... Ei sit ymmärtänyt yhtään *näyttää kieltä* Mua puolestaan nauratti hänen varmistelut siitä, että ollaan oikealla polulla: "tuolta kuuluu liikenteen ääni, joten mennään sinne päin, niin mennään oikeaan suuntaan eikä eksytä". Siinä oikea stadilaismies metsässä!

Mmetsä ei ole kovin iso. Mihin suuntaan vaan lähtiessä päätyy lopulta asutulle seudulle parin kilometrin päästä viimeistään. Metsä on mielenkiintoinen, kun siellä on sodan aikaisia varusteluita.

vatsakipuja