Kävin katsomassa Tummien perhosten koti-elokuvan.

Mun mielestä leffa oli hyvä. Ei liian synkkä, toivon kipinöitä siellä täällä. Sitä miettii, että itsellään on asiat ollut lapsena ja nuorena kuitenkin aika hyvin. On kamalaa mitä kaikkea aikuiset saavatkaan aikaiseksi lapsen elämässä. Miten asiat jäävät lapsen mieleen, ehkä hieman vääristyneinä, miten aikuinen käyttää hyväkseen lapsen luottamusta ja uskoa, että aikuinen tietää mikä on oikein... Traumaattiset kokemukset purkautuvat monella tavalla ja niiden käsittely alitajunnassa kestää pitkään. Ehkä haluaa olla kiltti ja totella, mutta jokin sisällä pistää pakan sekaisin. Vanhat tapahtumat valtaavat mielen silloinkin kun kaikki on hyvin eikä pysty kontrolloimaan tekojaan.

Leffassa eräs aikuinen mielestäni käyttää hyväksi nuorta poikaa. Hän ei tajua, että se mitä hän tekee menneisyyttään mukana kantavalle pojalle on väärin. Hän kuvittelee pojan olevan jo aikuinen joka tajuaa asioita, kuten hän aikuisena ihmisenä. Pojalla on kuitenkin vaaleanpunaisia kuvitelmia tulevaisuudesta.

Loppujen lopuksi. Vaikka nämä nuoret pojat olivat saaneet jaossa aika huonot kortit, oli niilläkin lopulta mahdollisuus pärjätä elämässään. Kauanko pitää kantaa menneisyytensä tekoja mukana? voiko itselleen antaa anteeksi? Omasta tahdosta asiat riippuu... Siitä kuinka kauan raahaa menneisyyttään mukana, koska sehän mukana roikkuu niin kauan kuin siitä kiinni pidämme (- kuten leffassa todetaan). Ja jos lähistöltä löytyy aikuinen, joka uskoo nuoreen. Korpela näytteli loistavasti Saaren isäntää Harjulaa. Hän oli "lempeän ankara". Hän on ainoa joka uskoo poikiin, heidän parantumiseen. sitä jäin miettimään, mikä tarina hänen takana on... Miksi hän tahtoo olla Saaressa kaukana "sivistyksestä"? Jäiköhän minulta jotain huomaamatta... Harjula kuitenkin on Saaren jumala omien sanojensa mukaan, mutta en nähnyt häntä mitenkään sadistisena tms. hän piti pojat kurissa välillä kovakouraisestikin, ankarana, mutta hän kuitenkin välitti poikien elämästä.

Voi olla, että oma kiinnostukseni nuoriin ammatillisella tasolla auttoi käsittelemään leffaa eri tavalla kuin monet sen saattavat käsitellä. Elokuvassa on raakoja kohtauksia, itsekin niissä sävähdin ja voihkaisin. Mutta karuuden rinnalla näkyy valoa ja kuin ristiriidassa toisiinsa, saattaa aurinkoista merta sävyttää tumman puhuva voimakkaita tunteita herättävä musiikki. Itse näin todellakin toivoa huomiseen ja mahdollisuuksia - kuten oikeassa elämässä.

Tarinan tärkeä osa on myös pojan äidin synnytyksen jälkeinen masennus(?) tai näen sen ainakin niin. Se miten puoliso suhtautui häneen ja muuhun perheeseen. Elokuvassa on paljon pähkäiltävää. Luultavasti se kestää hyvin useamman katsonta kerrankin. Tämä elokuva menee TOP10-listalleni. Hyvä Dome!
Kannattaa käydä katsomassa. :)