Kahvitunnilla kuulin tämän päivän ampumisvälikohtauksesta Jokelassa. Se tuntui järjettömältä. Kesti kauan ennen kuin sen sisäistin. Loppu työpäivä meni lukiessa uutisia netistä. Kylmät väreet kulkivat kehossani. Ihmettelin, mitä ihmettä minä täällä teen? Olisin paljon mielummin ollut niiden nuorten, lasten tukena. Rauhoitellut, ollut läsnä. Kertoessani tästä läheiselleni, hän kauhisteli sitä että tahdon työskennellä tulevaisuudessa nuorten kanssa. Tällaiset tapahtumat ovat harvinaisia, muistutin. Ja sitä paitsi, tahtoisin työskennellä ennalta ehkäisevässä mielessä nuorten kanssa. Ainakin siltä on tuntunut viime aikoina.

Tapauksesta tuli todella ahdistava olo. Pahoinvoiva oikein. Keskittyminen töihin ei todellakaan onnistunut. Illan vietin ompelukurssilla. Siellä keskitin huomioni hameeseen, jonka sain valmiiksi, ja uuden projektin housujen kaavoihin. Niin kauan meni hyvin kunnes eräs otti puheeksi asian. Opettajamme ei ollut kuullut asiasta ollenkaan. Kertasimme tietomme. Silloin kuulin kahdeksannesta uhrista. Itselleni ahdistus nousi pintaan. Käänsin kuitenkin ajatukset pian takaisin ompeluun. Tunnistin ahdistukseni olleen samanlaista kuin 11.10.2002 tapahtuneen Myyrmäen räjähdyksen tuhot tajunneena. Olisin voinut olla silloin paikalla, mutta päätinkin laiskotella ja mennä suoraan koulusta kotiin. Seuraavana päivänä vitsailin koulukavereitten kanssa maanantain tenttiin lukiessamme, että "varmaan on joku meidän koulun tyyppi, heh heh". Niinhän se oli. Mutta se on eri tarina.

Minkälainen olo mahtaakaan olla tapahtumien aikaan koulussa olleilla ja heidän läheisillään... Rukoilen heidän puolestaan. Kynttilät palavat ja mietin katsomaani dokumenttia päivän tapahtumista. Mitä nuoret ajattelevat, mitä he tuntevat...

Monessa kodissa, sairaaloissa tulee olemaan uneton yö. Onneksi tilanne rauhoittui nopeasti, vaikkakin jokainen minuutti tuntunee tunnilta, jos itse makaisi luokan lattialla piilossa ammuskelijalta. Enkeleiden suojassa voimme asettua levolle. Toivon niin.